Lähisuhdeväkivallan aiheuttama pelko

Tyypillisin vastaanotolleni tuleva asiakas on henkilö, jota lähisuhdeväkivalta koskettaa jollain tavalla. He joko vielä elävät sen keskellä tai ovat irrottautumassa siitä ja ovat toipumisen tiellä. Tulosyystään riippumatta heitä kaikkia yhdistää yksi yhteinen tekijä: Pelko. On hyvin tavanomaista, että asiakas kieltää tuntevansa pelkoa, sillä hän uskoo tuntevansa häiriöisen läheisensä ja hänen tapansa toimia. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja, kunnes uhri kykenee tunnistamaan pelon itsessään ja sanoittamaan sitä.

Pyytäessäni asiakkaitani kuvailemaan kokemaansa pelkoa tarkemmin, moni sanoo sen olevan täysin poikkeuksellinen. Pelko kuvataan epämääräisenä, päättymättömänä pimeytenä, jolla ei ole äärirajoja tai josta ei ole ulospääsyä. Se on hallitsematon voima, joka pitää otteessaan ja johon on vaikea ottaa etäisyyttä. Lähisuhdeväkivallan aiheuttamaa pelkoa on hyvin vaikea taltuttaa järjellä. Harva meistä ajattelee, että pelolla usein on positiivinenkin tehtävä- suojella meitä. Ilman pelkoa saattaisimme tehdä uhkarohkeitakin ratkaisuja eri tilanteissa. Pelko saattaa antaa meille voimaa tehdä ratkaisuista viisaimman eli suojata itseään ja lähimmäisiään. Lähde pois, älä taistele! 

Suhde häiriöiseen on aina alisteinen, jossa pelon aiheita on useita. Fyysisen ja psyykkisen väkivallan uhka on ilmeinen, mikä tekee arjesta ennalta-arvaamatonta ja pelontäyteistä. Moni kuvaakin elämänsä olevan kuin lasinsiruilla kävelyä, jossa jokainen askel repii pelon haavoja syvemmiksi. Mennessämme pelon syihin syvemmin sisälle, usea häiriöisen uhri ja lapsen vanhempi kertoo, että heidän suurin pelkonsa on lapsensa tai tämän mielenterveyden menettäminen. He kokevat usein voimattomuutta häiriöisen vanhemman lapsiinsa kohdistaman vieraannuttamisen vuoksi, jota yhteiskunnassamme tunnistetaan vielä valitettavan huonosti. Puuttumisen keinot ovat vielä auttamattoman vähäiset ja sanktioita vieraannuttamisesta ei juurikaan määrätä. Pahimman pelon toteutuessa lapsen menetyksen myötä moni häiriöisen uhri kokee olevansa arvoton ja epäonnistunut vanhempana. Häiriöisen heihin projisoima syyllisyyden tunne on valtava. He pelkäävät myös oman mielenterveytensä järkkyvän, minkä he pahimmillaan ajattelevat johtavan pysyvään masennukseen, jopa kuolemaan. 

Terapiassa pelkoa on kuitenkin mahdollista lähestyä turvallisesti. Voidaankin kysyä: Mikä minussa pelkää? Minä, aikuinen- vai sisäinen lapsi minussa? Kuinka realistisia pelkoajatukseni ovat? Hyvin usein pelon kokemukset juontavatkin juurensa lapsuuteen, jossa moni meistä on kokenut pelkoa, turvattomuutta ja vaillejäämistä. Pelon hetkellä pieni lapsi tarvitsisi turvallista aikuista, jolle ilmaista pelkonsa ja joka ei mitätöisi tai vähättelisi sitä. Kokemastaan pelosta huolimatta lapsi on rakastettava ja turvassa. Jos lapsuuden turvallinen pohja puuttuu, pelko jää elämään ja aktivoituu usein traumaattisissa tilanteissa vanhempanakin. Turvallisen, ns normaalin lapsuuden kokenut aikuinen kykenee tunnistamaan häiriöisen käyttäytymismallin, tarvittaessa puolustamaan itseään ja laittamaan terveen rajan. 

Ihmisen resilienssi on uskomaton ja tämän olen ilokseni voinut todeta usein työni ja asiakkaitteni kautta. Pelko on tunne muiden joukossa, mutta riippuu ihmisestä itsestään, kuinka siihen suhtautuu. Voisiko siihen suhtautua lempeästi? Sen sijaan, että sitä välttäisi kuin pahinta vihollista, menisikin rohkeasti sitä kohti. Mitä pelko haluaa kertoa minulle? Annanko sille vallan, vai uskallanko ottaa sitä kädestä kiinni, tutustua siihen ja sanoa: Minä päätän, mihin kuljemme.

Jaa kirjoitus